Janne Lahti

Tässä minun kertomukseni, miten lähdin Jumalan matkaan pikkupoikana.

Pikkupoikana Jumalan matkaan

Taustaksi kerrottakoon että lapsuuden kotiini kuuluivat isän ja äidin lisäksi kolme vanhempaa sisarusta, kaksi veljeä ja sisko.

Tavallinen koti

Olin toisella kymmenellä, kun toinen vanhemmista veljistäni tuli uskoon. Kotona en ollut koskaan aikaisemmin törmännyt koko uskoontulojuttuun vaikka siellä muuten kyllä arvostettiin hengellisiä asioita; lapset kävivät seurakunnan kerhoissa ja pyhäkouluissa, kirkossakin käytiin aina joskus,ja muutenkin opetettiin hyviä tapoja. Mutta uskoontulo siinä merkityksessä, jollaisena se myöhemmin opin tuntemaan, ei ollut esillä.

Velipojan muutos

Niin, veljeni tuli uskoon. Hänen elämässään tapahtui melkoinen muutos. Enempää hänen elämänsä tilanteita kertomatta (ja tuntematta) voin vain sanoa, että muutos oli todellinen. Erityinen iloisuus ja elämänmyönteisyys teki minuun syvän vaikutuksen. Veljeni viikonlopunvietot jotka aikaisemmin johtivat siihen, että pikkuveli ei saanut aamulla paljoakaan häiritä vaihtuivat nuorteniltoihin ja muihin tapahtumiin, joissa ilmiselvästi aina ladattiin ja vahvistettiin sitä sisäistä vakaumusta, jonka hän oli saanut.

Uusi esikuva

Veljeni uskoontulon myötä jouduin varsin erikoiseen tilanteeseen. Esikuvanani olleet veljeni alkoivat hiihtää eri latua. Aikaisemmin minulla oli varsin selvät tulevaisuuden suunnitelmat. Aioin elää nuoruuteni juuri samalla tavalla kuin he; käydä diskoissa, kokeilla eri asioita ja pitää hauskaa. Mutta nyt jouduin arvioimaan tulevaisuuden suunnitelmiani uudestaan... Kumman veljen elämä edustaa sitä, mitä omalta elämältäni haluan.

Kasvava kaipuu

Kuukaudet kuluivat. Sisäisesti vaaka alkoi painui uskovaisuuden puolelle, mutta en uskaltanut kertoa siitä kenellekkäään. Iltaisin rukoilin haluavani tulla uskoon ja samalla yritin parannella ulkoistakin elämää uskovaiseksi, kuitenkaan siinä onnistumatta. Pettymykset seurasivat toisiaan. Ei tästä mitään tule, oli ajatukseni. Sisäinen kaipaus silti vain pysyi ja vahvistui.

Kysymykset osuivat napakymppiin

Vuonna 1983 menin lasten hengelliselle kesäleirille. Esitin siellä kovaa "pikkukundia", jota hengelliset asiat eivät kiinnosta sitten pätkääkään. Eräänä iltana juttelin vierailevan leiriohjaajan kanssa, niitä näitä pässinpäitä, kun hän äkisti kysyi: Janne, mitä sä tuumaat näistä hengellisistä asioista. Ootsä uskossa? Vastasin kun tykin suusta: en ole ja ajattelin että kai tuon nyt pitäisi tietää, etten mä oo uskossa. Seurasi toinen kysymysi: No, haluaisitko sä tulla uskoon? .... Olin hiljaa. Kysymys osui napakymppiin.

Paljastumisen ja löytämisen ilo

Sisälle pitkään pidetty ja muilta tarkoin varjeltu kaipaus alkoi vuotaa esiin. Annoin sen tulla. Kyyneleet valui poskilleni ja nyökkäsin. Polvistuimme ja leiriohjaaja rukoili hiljaa puolestani. Silloin koin mikä ero on siinä kun ihminen itse yrittää tehdä itsestään uskovaista tai kun sen tekee Jumala. En kokenut sisimmässäni mitään salamointia tai vavistuksia. Hiljainen ilo ja rauha alkoi kuitenkin täyttää sisäistä maailmaani. Minä en tullutkaan uskoon, vaan usko tuli minuun

Selvä varmuus

Pienen hetken jälkeen eräs leiriohjaajista kysyi: Kenes oma sinä olet? Vastaukseni ikäänkuin lipsahti huuliltani, Jeesuksen. Lapsellista, mutta mitäpä muuta juuri Jumalan lapseksi syntyneeltä voi vastaukseksi odottaa.

Aikaa tästä on kulunut jo kauan. Elämä on ollut varsin rikasta ja antoisaa. Parasta on ollut Jumalan johdatus ja huolenpito elämän iloissa ja suruissa. Kirjoitettavaa siis riittäisi, mutta joskus toisten...

Janne Lahti