Loading the player...

– Tämä päivä, jota saan elää, on minulle lahja. Yli 80 vanhaa kaveriani on tapettu, kuollut aineisiin tai tehnyt itsemurhan, sanoo Kari ”KK” Korhonen pysäyttävästi.
– Synnyin ihan tavalliseen perheeseen, muistelee KK – entinen rikollinen, nykyinen helluntaiseurakunta Metrokappelin johtava pastori, elämänsä lähtökohtia.
– 11-vuotiaani muutimme Tampereelta Kuopioon. Jouduin erilaisen murteeni takia koulussa kiusatuksi. Kiusaaminen kesti kaksi päivää. Sinä aikana kovetin itseni ja päätin, että kukaan ei hypi silmilleni. Heitin koviksen roolin elämäni ylle. Rooli kostautui, sillä 16-vuotiaana poltin pilveä ja 17-vuotiaana amfetamiinia. Rahoitin huumeiden käyttöni rikoksilla ja myymällä huumeita. 20-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran vankilaan. Halusin päihteettömälle osastolle, sillä tiesin, että kuolen huumeisiin, jos en pääse niistä kuiville. Hanke kariutui neljän kuukauden päästä.

Lopputuomion istuin suljetulla osastolla. Päästyään siviiliin KK jatkoi entistä elämäntyyliään välillä vapaudessa ja välillä pidätettynä.
– 23-vuotiaana mietin, että tätäkö halusin. Jos jatkaisin samalla tavalla, en näkisi 30-vuotispäivääni.
– Tutustuin nuoreen naiseen, Heidiin, joka oli ollut nuorena uskossa, mutta elämänvalinnat olivat johtaneet toiselle tielle. Aloimme seurustella. Eräänä kesäyönä hän sanoi minulle: ”Kari hei, kokeile Jeesusta, se ei maksa mitään ja on mielettömät fiilikset.”
– Minua suututti kuulla se. Olin kymmenen vuotta tehnyt kaikkeni jaksaakseni edes elää.

Pari meni kihloihin. Kari joutui pian taas vankilaan.
– Ajattelin, että toivottavasti tämä on viimeinen kerta, sillä en jaksa tätä enää.

Heidi tuli tapaamaan Karia vankilaan. Hän kertoi, että oli tehnyt tilinteon elämästään; mitä oli menettänyt, millaisen elämän elänyt ja millaiseksi elämä oli muuttunut Karin tapaamisen jälkeen.
– Tilinteon jälkeen hän oli ennen nukahtamistaan sanonut: ”Herra, anna mulle anteeksi ja anna mun kokea niitä juttuja, joita koin pienenä tyttönä.” Aamulla herättyään Heidin ei tehnyt mieli tupakkaa, aineita eikä viinaa.

Viikko tämän jälkeen tuntui Karista eräänä aamuna vankilassa herätessään kuin satakiloinen mies olisi istunut rintakehän päällä. Karin oli vaikea hengittää.
– Päätin, että jos tänään ei tule elämääni muutosta, hirtän itseni. Mietin, että ei voi olla totta, että elämäni päättyy näin. On oltava jotain!

Vankilassa oli samaan aikaan mies, joka oli tullut uskoon vankilassa.
– Menin hänen selliinsä ja pyysin häntä rukoilemaan puolestani. Istuimme hänen sängyllään ja rukoilin tosissani Jeesusta antamaan minulle anteeksi, tulemaan sydämeeni ja muuttamaan sen. – Olen tuhonnut oman ja muiden elämän, en halua tehdä sitä enää, auta minua!
– Moneen vuoteen en ollut voinut itkeä tai näyttää mitään herkkyyttä. Nyt itkin puoli tuntia sellin sängyllä. Sen jälkeen tiesin, että olen vapaa. Tiesin, että yksikään piikki ei tule minuun ikinä ja että olen matkalla taivaaseen.
– Tästä on nyt 23 vuotta. Milloinkaan tänä aikana tietoisuuteni siitä, että olen matkalla taivaaseen, ei ole kadonnut.
– Tiedän, että sinäkin olet rukoillut. Suurin piirtein kaikki ihmiset rukoilevat. Jos kaipaat muutosta elämääsi, niin rukoile: ”Tule Jeesus sydämeeni. Muuta elämäni.”
– Kokeile! Ei maksa mitään ja on mielettömät fiilikset, kertaa KK elämänmuutokseensa johtanutta lausetta.